Rakkautta ja juustokakkua

Olen pohtinut viime aikoina rakkautta. Sanotaan, ettei rakkaus pelkää mitään. Rakkaus on peloton. Se katsoo kaikkea tyyneydellä. Rakkaus ei katso sitä mitä yritämme sille näyttää, vaan löytää katsellaan nimenomaan sen mitä yritämme piilottaa. Rakkaus tietää, että silloin se katsoo itseensä. Rakkaus katsoo silmillään kauheimpiakin tekojamme, mutta se ei säikähdä. Kauheat teot eivät kiinnosta sitä. Rakkaus katsoo niiden yli. Mutta kuitenkin juuri rakkauden katseen edessä pelkäämme ja toivomme, ettei se näkisi meitä kokonaan. Mitä me pelkäämme? Jostain kumman syystä oletamme, että rakkauden kuuluu löytää meistä jotain sille kelpaamatonta. Jotain niin tuomittavaa ja halveksittavaa, että se kääntäisi katseensa pois. Ja me saisimme jatkaa kuten ennenkin. Totuus on se, ettemme me pelkää sitä, että rakkaus löytäisi meistä jotain arvosteltavaa. Pelkäämme sitä, ettei rakkaus löytäisikään meistä pahuutta. Rakkaus katsoisi meitä, tulisi vierellemme ja yllättäen pyytäisikin meitä katsomaan itseensä. Pelkäämme, että rakkaus viihtyisikin lähellämme ja jatkaisi vain katsomistaan.

Rakkaus voi olla peloton, mutta huomasin, etten minä sitä ole. Olen oppinut pakenemaan rakkauden katsetta. Olen pelännyt, että aluksi rakastavasti lähestyvä katse näkisikin minussa jotain sille kelpaamatonta, pettyisi ja hyökkäisi. Mutta rakkaus ei hyökkää. Rakkaus näkee itsensä. Ja silloin kaikki vanhat vastaukseni katoavat ja ymmärrän, että ne eivät olleetkaan yhtä kuin minä itse. Ne olivat vain outoja selityksiä, joiden avulla sain rakkaudettomuuden näyttämään rakkaudelta. Loin selitysten avulla jotakin, joka kyllä näytti rakkaudelta, mutta ei oikeasti tuntunut siltä. Kuitenkin tietoisuus todellisesta rakkaudesta on kulkenut mukanani etäisen muiston tavoin. Olen yrittänyt vaientaa tuota muistoa, mutta en ole voinut, sillä tuo muisto olen minä itse. Lopulta en enää pystynytkään tyytymään mihinkään muuhun. Hain ja etsin rakkautta, mutta en löytänyt sitä ennenkuin olin valmis kohtaamaan itseni. Ja silloin huomasin tulleeni kotiin.

Pohdintojen ohessa on myös hyvä muistaa syödä jotain. Olen kuullut sanottavan, että joku voi elää pelkästä rakkaudesta. En kuitenkaan usko, että pelkällä rakkaudella voi elää, kyllä syödäkin täytyy. Vaikkapa sitten juustokakkua.

Tässä on juustokakun ohje:

Pohja:
200 g murskattuja Digestive-keksejä
75 g huoneenlämpöistä voita

Täyte:
400 g tuorejuustoa
2 kananmunaa
1 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria

Sekoita voi ja keksinmurut keskenään ja painele seos voidellun, halkaisijaltaan 25 cm:n irtopohjaisen vuoan pohjalle. Kypsennä pohjaa noin 15 minuuttia 150 asteessa. Kohota lämpö sitten 175 asteeseen. Sekoita täytteen aineet sileäksi seokseksi ja levitä pohjan päälle. Kypsennä kakkua vielä 30-40 minuuttia.

Ja tässä on juustokakun toteutus:

Käytin kakkuun Mascarpone-tuorejuustoa, sillä se oli ainoa luomutuorejuusto jonka löysin ruokakaupasta. Alkuperäisestä ohjeesta poiketen laiton juustokakkutaikinaan myös hieman sitruunanmehua ja raastettua kuorta.

En tiedä mistä sain idean murskata keksit muovipussissa. Idea ei ollut toimiva, sillä pussiin tuli hetken mäiskimisen jälkeen reikä, josta keksinmurut lentelivät minne sattuu.

Ja tässä keksinmurupohja on menossa uuniin. Ystävällinen apuleipuri söi murupohjasta ylijääneet keksit.

Väittäisin, ettei juustokakussa voi koskaan olla liikaa sitruunaa. Väittäisin myös, ettei missään voi koskaan olla liikaa sitruunaa.

Tässä valmista juustokakkua ja tuoreita vadelmia.

Rakkautta ja yskää ei voi kätkeä, väittää vanha latinalainen sananlasku. Monen viikon yskimisen jälkeen allekirjoitan kyseisen väitteen ja antaudun. <3